E10 Bensiini

Tämä tapahtui pian kolme vuotta sitten ja hukkasin muistiinpanoni aiheesta edellisen läppärin kovalevyn paukahtaessa, varmuuskopiota ei tietenkään ollut. Pyrin siis kertomaan muistinvaraisesti, joten lukijat suonevat anteeksi muutamat epätäsmällisyydet ja arviolukemat.

Olin lähdössä Kaliforniaan vuoden 2008 toukokuussa ja esitin Tekniikan Maailman, jonka tiedekirjoittajana olin toiminut jo viisi vuotta (ensimmäinen artikkeli jo 1989), päätoimittaja Martti Merilinnalle, että voisin käväistä koeajamassa Los Angelesissa sähköauto ”Teslan”, jonka kehittäjien, mm. Elon Muskien kanssa olin jo pitkään ollut kirjeenvaihdossa ja minulla oli kutsu tulla katsomaan ja kokeilemaan. Merilinna hyväksyi juttuidean, mutta delegoi sen autopuolen toimituspäällikkö Velimatti Honkaselle, tulevalle päätoimittajalle, mutta sitä en silloin tiennyt, vasta Viron TM:n päätoimittaja Tony Ojala, joka oli ollut Helsingissä johdon miitingissä, minulle siitä myöhemmin vihjaisi.

Honkanen hyväksyi myös idean lähettämäni alustavan konseptin pohjalta ja lensin Air Francella Losiin. Teslan ensimmäinen myynti- ja esittelyliike oli avattu Wilshire Bulevardille, filmitähtien ja muiden superrikkaiden Beverly Hills´iin. Paikka oli minulle tuttu, paria vuotta aikaisemmin olin siellä käynyt valvomassa etujani yritykseni tärkeimmän tavarantoimittajan konkurssissa, saman kadun yritysten ”saattotoimistossa”, lakiasian firmassa. Olin tältä yriykseltä, Dasibilta, toimittanut maahamme mm. huomattavan osan Ilmatieteen laitoksen otsonin mittausverkon analysaattoreista.

Teslahan oli ensimmäinen tuotantoon tullut sähköurheiluauto, Brittien Lotus Elisen korille piilaakson miehien, ei Detroitin perinteisten autonvalmistajien, kehittämä konsepti. Siitä oli heitetty pois kaikki ottomoottoritekniikkaan liittyvä kama, moottori, vaihteisto, pakoputkisto jne. ja tilalle asennettu noin 400 kilon painoinen litiumionipatteristo, joka koostui useasta kymmenestä tuhannesta tavallisen tietokoneen akusta ja sen käyttämä, ulkomuistista jotain 300 heppainen sähkömoottori. Jokaisen akun jännitettä ja lämpötilaa valvoi oma mikroprosessori ja jos joku niistä ylikuumeni, ohjelma kytki sen pois käytöstä, lisäksi koko akkupaketti oli upotettu jäähdytysnesteeseen, glygoliin. Näin eliminoitiin räjähdysvaara ja vastasihan koko akusto vain kymmenkuntaa litraa bensiiniä, joksi muutettuna teoreettinen kulutus oli vain noin 1,5 l/100 km. Suoritusarvot olivat paperilla huimat, kiihtyvyys parempi kuin Lamborginilla eli päälle kolmen sekunnin 0 – 100 km/h. Vähemmästä nimellistehosta huolimatta sähkömoottorilla on täysi vääntö heti nollanopeudesta lähtien. Ja mikä tärkeintä, se oli ensimmäinen täyssähköauto, joka pystyi kulkemaan EPA-syklillä yhdellä latauksella yli 360 km, tämä Kalifornian ilmastossa.

Liikkeen esittelijä otti minut vastaan esitettyäni suosituskirjeeni, kokeilemaan pyrkiviä oli pilvin pimein ja ensimmäiset, vasta seuraavana vuonna valmistuvat autot oli myyty mm. eräille tunnetuille Hollywoodin tähdille, kuten Robert Downey Jr. ja Dustin Hoffman. Valkoinen testiauto oli yllättävä pieni amerikkalaisiin urheiluautohin tottuneelle ja sisään ahtautuminen muistutti hansikkaan vetoa käteen. Pääsinkö itse ajamaan? Ei tullut kuuloonkaan! Ensimmäisten autojen hintalappu kehittely mukaan lukien liikkui miljoonan taalan pinnassa, ei niitä kenelle vain anneta tuhottavaksi. Isäntäni ajoi täysin äänettömän auton sunnuntaiaamun hiljaiselle poikkikadulle, pysähtyi ja pyysi minua laittamaan radion päälle. Tein käskettyä ja mitä ihmettä … en pystynyt ojentamaan kättäni radion napille, se tuntui painavan tonnin. Kuskini oli lauseensa lopuksi painanut ”kaasun” pohjaan ja kiihtyvyys oli niin huima, että matkustaja painautui penkkiin kuin olisi norsu istunut sylissä. Tuulen humina oli kohonnut, sähkömoottorin sirinä voimistunut ja lähtöpaikkamme puolen kilometriä takanamme! Demokiihdytys oli tehnyt melkoisen loven varausmittariin,mutta hiljalleen se palasi peruslukemille, viittä vaille täyteen latinkiin. Olin sanaton lyhyen ajelun päätyttyä, kiittelin isäntääni ja seuraava ”testaaja”odotti jo liikkeessä. Pino esitteitä syliin ja amerikkalaiseen tapaan kokohampaistohymy ja käden puristus ja ”ulosheitto”, ne sällit eivät totisesti tuhlaa aikaa turhapuroihin.

Juttu oli paperilla kuvien kera palatessani kotiin, mutta TM ei ollut entisensä. Honkanen oli nimitetty päätoimittajaksi puoli vuotta ennen Merilinnan eläkkeelle lähtöä ja ensimmäisenä työnään tämä lähetti minulle sähköpostin: ”Hannu, emme enää tarvitse tiedejuttujasi emmekä muutakaan, hyvää jatkoa”. No, itkin Merilinnalle ja tämä suostui maksamaan lentolippuni hinnan, 700 euroa ja lopulta juttuun, jonka Honkanen osti amerikan kirjeenvaihtajaltaan Roy Huttonilta, tuli minulta vain ”laatikko”, kainalojuttu, auton akkutekniikasta, viimeinen esiintymiseni TM:n palstoilla.